Tammikuun Trendissä oli minua kovasti puhutteleva juttu. Hanna Tohtua kirjoitti artikkelin kiltteydestä ja siitä, miten kyseisestä ominaisuudesta on tullut jotenkin huono, kartettava ja esimerkiksi työntekoa haittaava ominaisuus. Tohtua kirjoittaa, että elämme kulttuurissa, jossa kiltteys on luonnevika, mukavuus miellyttämisenhaliua ja tasaisuus tylsyyttä.
Olen joutunut pohtimaan asiaa itsekin kerran jos toisenkin, sillä kuten artikkelin kirjoittaja, myös minä “kärsin” syndroomasta nimeltä äärimmäinen kiltteys. Varsinkin aikuisemmalla iällä olen huomannut toivovani, rukoilevani, että olisin jotenkin kovempi, vähemmän herkkä ja että uskaltaisin sanoa ei ja etenkin, että uskaltaisin suoltaa samanlaisia inhottavuuksia minua ikävästi kohtelevien ihmisten niskoille. Kouluaikoina ikäviä ihmisiä pystyi ehkä karttelemaan (tai ainoat elämäänsä katkeroituneet aikuiset, joiden kanssa oli tekemisissä oli opettajat, eikä heidän luonnevikojaan tarvinnut ottaa niin kovin vakavasti) enkä ymmärtänyt kärsiväni siitä, että olen mukava. Nyt, työelämässä ja muotimaailmassa pyöriessä, niitä inhottavia tyyppejä ei yksinkertaisesti pysty enää välttelemään.
Älkää ymmärtäkö väärin, minua on siunattu maailman parhailla työkavereilla ja olen tutustunut blogipiireissä aivan kertakaikkisen huippuihin tyyppeihin ja solminut tärkeitä ystävyyssuhteita. Mutta joukossa on niitäkin, joille tekisi joskus mieli haistatella päin naamaa. Eräässä aiemmassa työpaikassa esimieheni kutsui meikäläistä (työssä muutaman päivän oltuani) aivokääpiöksi toimituspalaverissa erään mitättömän pienen virheen vuoksi. Myös blogikuvioissa olen saanut välillä niin kylmää kyytiä, että ihan puistattaa. Tällaisissa tilanteissa olisin ollut kiitollinen vastaan sanomisen ja verbaalisen lahjakkuuden kyvyistä. Näiden ominaisuuksien puuttuessa tein toisenlaisia ratkaisuja. Työpaikasta otin loparit muutaman viikon työskentelyn jälkeen ja ilkeille “ystävilleni” olen antanut itse kenkää – en sanoilla, mutta olematta enää yhteyksissä. Aikuisena olemisessa on se hyvä puoli, että ystävänsä saa valita.
Vaikka olen toivonut muuttuvani kovemmaksi, äänekkäämmäksi ja vahvemmaksi, en haluaisi olla muuta kuin olen. Vaikka kilttiin luonteeseeni on suhtauduttu epäilevästi parissakin työhaastattelussa, olen kuitenkin päässyt haluamiini työpaikkoihin. Ja vaikka vahvat persoonat ovat käyttäneet hyväkseen kiltteyttäni ja polkeneet maan rakoon, niin kuitenkin juuri ne ihmiset, jotka haluankin pitää elämässäni, ovat kiitelleet helppoa ja mukavaa luonnettani ja sitä, että minua on ollut helppo lähestyä.
Koska tiedän, että kilteillä ja mukavilla voi olla vaikeaa, mutta miellyttäviä ihmisiä ei kuitenkaan koskaan ole liikaa, jaksan aina pitää kivojen ihmisten puolia. Me miellyttävät, tasaiset ja rauhalliset ihmiset olemme nimittäin usein myös ujoja ja se jos mikä, oikeuttaa tylsäksi ja persoonattomaksi nimittelyyn. Huippumalli haussa -ohjelman Anna-Sofiakin oli ihan huono malli, koska hän oli niin ujo. Vaikka tytön luonteen arvostelussa taisi olla kyse vain draaman luomisesta (tyttöhän voitti kilpailun), ärsytti silti ujon ihmisen leimaamisen jotenkin värittömäksi ja huonommaksi. Anna-Sofiahan sanoi itse voittonsa jälkeen eräässä haastattelussa, että maailmalla hänen lauhkeasta luonteestaan on ollut vain hyötyä. Ei kukaan halua tehdä töitä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat ehkä itse ylpeitä suoraan sanomisen kyvystään, mutta jotka eivät kuitenkaan tule toimeen kenenkään kanssa, koska loppujen lopuksi ihan kaikkea ei tarvitsisi sanoa suoraan.
Eli kuten Trendin jutun kirjoittaja, minäkin aion ottaa rohkeilta suorasuilta oppia vain yhdessä asiassa. Aion olla yritän olla ylpeä siitä, että olen sellainen kuin olen.
Tulla lujaksi
Pysyä pehmeänä
Siinä on haavetta kylliksi
yhdelle elämälle
– Tommy Tabermann
hehe toivottavasti et oo saanut musta mitään traumoja :DD
Hehee just tajusin että tää teksti saattaa aiheuttaa sen että ne sata ihanaa tyyppiä keneen en oo pitänyt yhteyttä kiireiltäni ajattelee, että pidän niitä ilkeinä ihmisinä :DD En tosiaan oo saanut susta traumoja. Kaikki suorapuheiset ihmiset ei oo ilkeitä, enkä olis ees kutsunut sua suorapuheiseksi, en tunne sua vielä niin hyvin :) Jos siis sitä meinasit että oot suorapuheinen :)
Olipa hyvä kirjoitus! Blogisi ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta bongasin ID:n etusivulta kiinnostavan kuuloisen jutun ja olen tosi iloinen, että löysin tämän.
Olen ihan samaa mieltä kiltteydestä, kiltti tyttö kun olen itsekin. Joskus sitä toivoisi, että olisi pokkaa sanoa rumasti, mutta tulen aina lopulta siihen tulokseen, että ei siitä kuitenkaan tulisi itselle yhtään sen parempi mieli. Itsekään en ole koskaan voinut sietää sitä so called “rehellisyyttä”, joka puhujan mielestä oikeuttaa laukomaan ihan mitä sattuu. Maailma olisi kaikin puolin mukavampi, jos kaikki muistaisivat sen, että vaikka meillä on länsimaissa sananvapaus, mikä on upea juttu, niin silti viisautta on olla käyttämättä kaikkia oikeuksiaan.
Mukavaa talvipäivää sinne!
Hyvä artikkeli. Minä sain vuosia sitten koulussa käytöksestä 9, koska opettaja piti minua liian kilttinä ja hiljaisena. Kertoi perustelunsa, ennen numeron antamista. :o
Muutaman vuoden takaisin burn outin myötä opin, että on myös ajateltava itseään ja aina ei tarvitse olla kiltti. Vaikka kiltteys tuleekin luonnostaan sisältä itsestään, se on rankkaa nykymaailmassa.
Tai mä ajattelen että voi olla kiltti, muttei suostua silti ihan kaikkeen ja sanoa vastaan jos joku on ilkeä tai vaatii kohtuuttomia. Mä yritän olla kiltti mutta vahva.
Mun mielestä täällä blogimaailmassa susta saa vähän koviksemman kuvan kuin mitä oikeesti oot – kiltti ja mukava :D (tosin olet tietty kiltti ja mukava myös blogissa, heh). Tai no, ainakin uskallat pistää vastaan ja pysyt omissa kannoissas joskus vähän kärkkäästikin, vaikka kuinka muut olis toista mieltä, itseni mukaan lukien :D.. eli kyllä susta sitä vahvuutta ja äänekkyyttä löytyy! Sekin on tietenkin hyvä, mutta kuten sanoit, kannattaa arvostaa niitä itselleen hyviä luonteenpiirteitä. Ihanaa että sieltä kovan muotimaailman keskeltä löytyy myös ihania, kilttejä ja herkkiä ihmisiä!
Mut huom! mä voin sanoa kärkkäästi vastaan NETISSÄ ku voin ensin hetken miettiä mitä sanoa. Livenä en vois olla yhtä kovis :D Ja eppu: en oo sit antanut sulle potkuja :DDDD koska nähäääään?
Heheh, no hyvä ;)
Toivottavasti pian! Pitäis varmaan sopia joku spontaani pikatapaaminen, ettei siitä tuu taas mission impossible… mutta siitä lisää muualla kuin täällä kommenttiboksissa :D
Joo, kahvittelua keskustassa töiden jälkeen joku day :)
Hieno kirjoitus! Tykkään ja allekirjoitan. :)
Terveisin kanssakiltteilijä
Todella hyvä kirjoitus Irene! Olen itse aina ollut sellainen ekstrovertimpi tapaus ja ehkä toisinaan liiankin kärkäs mielipiteissäni. Ystävällisyys ja kaikkien kunnioittaminen on korkealla arvoissani ja vaikka olenkin puhelias ja toisinaan voimakas mielipiteissäni, pyrin silti aina olemaan ystävällinen muita kohtaan. Minusta on oikeasti vähän huolestuttavaa tämä nykyajan meininki etenkin työelämässä: kiltteyttä ja ystävällisyyttä ei useinkaan arvosteta, vaan etusijalle menevät noiden asioiden ohi tehokkuus, oman edun tavoittelu ja tiukka asenne. Jaksan itse uskoa oman työelämän kokemukseni pohjalta, että myönteisellä ja ystävällisellä asenteella pääsee loppujen lopuksi paljon pidemmälle kuin tylyllä niuhotuksella. Ihmiset kyllä huomaavat kun heitä aidosti arvostetaan ja se inhimillinen, ystävällinen ja toisia arvostava asenne maksaa kyllä takuuvarmasti itsensä takaisin. Onhan se ihan fakta, että mukavien ihmisten kanssa on kivempi tehdä töitä jatkossakin.
Vaikka itse ehkä olenkin päällepäin voimakasluonteinen, olen silti herkkä ja pahoitan mieleni helposti, jos saan syyttä suotta kuraa niskaani. Voin vain kuvitella, miltä se tuntuu ujosta ihmisestä, jolla ei välttämättä riitä rohkeutta esimerkiksi puolustaa itseään.
Minusta on ollut kiinnostavaa, miten Pekka Haavisto onnistui taannoisissa presidentinvaaleissa nostamaan esille näitä samoja arvoja oman esimerkkinsä kautta. Siinä on minusta erinomainen malliesimerkki siitä, että kiltti ja ystävällinen ihminen ei ole mikään kynnysmatto. Hän on onnistunut minusta ihan hämmästyttävällä tavalla rakentamaan siltoja eri näkökannoilla olevien ihmisten välille, ja ihan takuuvarmasti vain sen oman asenteensa ja miellyttävän käytöksensä ansiosta.
Pidä pintasi Irene, sinunlaisiasi tarvitaan. :)
Ja piti vielä lisätä, että siinä mielessä minullakin on vielä paljon opeteltavaa, että “EI” tuntuu myös minusta välillä kovin vaikealta sanalta.
Kiva kirjoitus.
Minua ärsyttää, että nykyään ujous tai introverttius niputetaan usein samaan kategoriaan sosiaalisesti kyvyttömän kanssa. Asiahan ei suinkaan ole näin, vaan usein ujo/arka/hiljainen saattaakin olla se kaikkein empaattisin ja avarakatseisin. Nyt yleistän ja kärjistän, mutta: ujo, kiltti ja herkkä saattaa olla sosiaalisesti paljon kyvykkäämpi kuin moni ulospäinsuuntautunut ja puhelias tyyppi. Ei tietenkään aina, mutta minusta se, että uskaltaa avata suunsa, ei vielä takaa, että suusta tulisi automaattisesti viisauden sanoja.
Tuossa ylempänä Norppa kirjoitti, että “itsekään en ole koskaan voinut sietää sitä so called ‘rehellisyyttä’, joka puhujan mielestä oikeuttaa laukomaan ihan mitä sattuu”. Olen täsmälleen samaa mieltä! Liian usein ilkeys ja kettuilu verhotaan rehellisyyden tai suorapuheisuuden kaapuun.
Kerroin lukioaikoina eräälle ihmiselle haaveistani tulla toimittajaksi. Hänen mielestään olin liian kiltti siihen ammattiin. Tästä huolimatta työskentelen nykyään toimittajana. Kiltteydestä ja ystävällisyydestä voi olla tässä ammatissa yllättävän paljon hyötyä, toisin kuin moni ehkä kuvittelee.
Liisa Keltinkangas-Järvinen on ottanut kantaa paljon sosiaalisiin taitoihin. Eli sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat kaksi ihan eri asiaa. Jo tuo “taito”- sana viittaa siihen, että se on opittavissa. Ujot ja introvertit ihmiset voivat olla sosiaalisesti hyvinkin taitavia ja se temperamentiltaan sosiaalinen ihminen taas voi olla sosiaalisesti täysin taitamaton; aggressivinen/dominoiva keskustelija, joka on aina äänessä.
“Liian usein ilkeys ja kettuilu verhotaan rehellisyyden tai suorapuheisuuden kaapuun.” Tuosta olen aivan samaa mieltä! Oikeen suututtaa, kun tyyppi sanoo jo valmiiks, että on sellainen ihminen joka sanoo asiat suoraan ja se on muiden ongelma, jos ymmärtävät väärin.
Monen kiltin ongelma taitaa vaan olla se, että he ovat myös ylikäveltävissä, eivätkä osaa sanoa “ei”. Johtuuko se sitten alhaisesta itsetunnosta tms., sitä en tiedä. Olen itse kiltti ja ystävällinen ja alkuun hyvin ujo ihminen, mutta sen olen päättänyt, että kukaan ei tule käyttämään näitä piirteitä minussa hyväkseen tai kävelemään ylitseni!
Tätä samaa asiaa olen pohtinut elämäni aikana paljon. Sitä, miten haluaisin osata puolustaa itseäni oikeaan aikaan oikeassa paikassa. En vain niellä kaikkia ilkeyksiä, mitä joku suoltaa päin naamaa ja sitten itkeä niitä kotona yksin. Samoja ratkaisuja olen tehnyt kuin sinäkin eli poistunut paikalta ja/tai lopettanut yhteynpidon, kun jollain on ollut tarve käyttää minua sylkykuppina. Jotenkin tuntuu, että omalle itsetunnolle parempi ratkaisu olisi ollut pystyä puolustamaan itseään juuri siinä tilanteessa – en vain kerta kaikkiaan osaa olla tahallisesti ilkeä kenellekään ja usein jopa tyrmistyn ihan sanattomaksi siitä, miten jotkut kehtaavat käyttäytyä toista ihmistä kohtaan.
Olen myös paljon miettinyt, miten edelleenkin ns. reippautta pidetään niin todella hienona asiana varhaiskasvatus-piireissä. Tyttäreni on herkkä ja alkuun vähän arka uusissa tilanteissa (kuten äitinsäkin) ja se tuntuu joillekin lasten parissa työskenteleville olevan kovin hankala asia. Toisaalta tyttäreni on aina ollut hyvin empaattinen ja toiset huomioonottava kuin myös sosiaalinen, kun tutustuu tilanteeseen. Minusta nuo ovat ihailtavia ominaisuuksia ihmisessä, niin lapsessa kuin aikuisessakin.
Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot eivät ole sama asia. Ei myöskään ole niin, että ujot ovat aina jotenkin huonompia tai tyhmempiä. On tullut kyllä useaan otteeseen todettua, että vanha sananlasku “tyhjät tynnyrit kolisevat eniten” pitää liiankin hyvin paikkansa. Itse sanoisin, että monesti niissä “maan hiljaisissa” saattaa piillä se suurin voimavara, esim. työyhteisöissä. Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut (muun muassa) kirjan “Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot”, joka pureutuu juuri tähän aiheeseen. Mielestäni oikein hyvä teos, johon tutustuminen olisi monellekin kasvatus- ja esimiestehtävissä oleville hyvinkin tarpeellinen.
Kirjoitit kyllä hyvin! Tuommoista tapahtuu. Olen itsekin kokenut saman. Ja miettinyt usein, että pitäiskö minun alkaa rääväsuuksi ja haukkua pomot sekä kaikki tyhmät työkaverit. Mutta enpä ole siihen alkanut, kun ei jotenkin oo luontaisesti tullut (hyvä vaan) ja silti olen saanut todella hyviä työpaikkoja ja kivoja mahdollisuuksia :)
http://365dayswithvuokko.blogspot.com/
Miksi vastata ilkeilijöille ilkeilemällä?
Pysy juuri sellaisena kuin olet. Kyllä kiltitkin voivat loistaa! Jos pomo puhuu tuohon sävyyn, niin sitten on vika esimiehessä. Puoliaan voi onneksi pitää muutenkin kuin samalla mitalla takaisin antamalla. Tsemppiä!
hyvä kirjoitus irene, ja tärkeästä aiheesta.
t. ujo, (melko) kiltti ja matkalla kohti itsensä hyväksyntää ü
mä muistan kyllä aina yliopistosta, kun mietin että sä oot varmasti sellainen tyyppi, joka ei sanoisi pahasti hyttysellekään. kai se vähän riippuu katsojasta, mun mielestä se on ihana ominaisuus, mutta tietysti samojen asioiden kanssa säheltävänä ymmärrän, miten mahtavaa olisi joskus osata se ei / puolustaa itseään. eikä mitenkään ilkeästi, vaan rakentavasti.
Moikka Linnu, kiva että oot saanut musta sellaisen käsityksen. Samanalaisen sain sinusta <3
Tosi hyvä kirjoitus asiasta, jonka kanssa itsekin painin usein! Miten vielä sattuikin, että tää tuli juuri nyt, kun vasta 2 tuntia sitten viimeksi taas kerran myönnyin tehtävään, johon olisin epätoivoisesti halunnut sanoa “ei”, mutten kertakaikkiaan pystynyt – odottamaton soitto, enkä kerinnyt keksiä edes pelastavia tekosyitä. Taas kerran vaan mietin, miksi sitä on pakko myöntyä…miksi se kiltti tyttö aina voittaa ja tekee kaiken maailman palveluksia. Mun ongelma on se, että työelämässä osaan kyllä sanoa ei, mutta muussa elämässä ja varsinkaan läheisille ihmisille en millään – eikö se yleensä mene just toisinpäin;) Ensi kerralla kyllä sisuunnun, ei se nyt voi olla niin vaikeeta. Kiitti tsemppaavasta tekstistä!
Aika jännä että sulla on noin päin. Mulla ihan päinvastaisesti. Mut uskoisin että on paljon helpompi opetella sanomaan läheisille ei, kuin tuntemattomille. Kannattaa varmaan ainakin aloittaa siitä, että kertoo tästä ongelmasta läheisille. Sitten voitte harjoitella yhdessä sitä ei:tä :) Sisuunnu!
Tärkeästä aiheesta, joka on ainakin itsellä todella ajankohtainen. Asun ja opiskelen pienellä paikkakunnalla, jossa ei ole varaa “valita” kavereita tai ainakaan muuttaa kaveriporukkaa johon on kerran päätynyt. Mulla on myös ollut surullisen huono tuuri ystävien kanssa. Lopulta ne luetettaviksi luullut ihmiset on kääntyneet päinvastaisiksi ja olen usein todella yksinäinen. Tiedän olevani liian kiltti ja jostain syystä pelkään, että niin sanotut ystäväni eivät halua viettää aikaa kanssani eivätkä he opiskelun ulkopuolella juuri pidäkään yhteyttä. En lähde mukaan selän takana puhumisiin ja pidän usein ajatukseni ihan vain itselläni ja ehkä muut kuvittelevat että olen tylsä mutta oikeasti vihaan riitelyä ja ahdistun väittelyissä. En kuitenkaan halua olla muuta kuin olen ja pidän kiltteyttäni ja kuuntelemisen taitoa hyvinä puolinani. Harmi vain että vaikuttaa siltä, että muut eivät.
Huh, sainpas tämän ahdistuksen ulos. Kirjoitit, että onneksi aikuisena saa valita ystävänsä ja tuo lause sai minut iloiseksi. Enää vuosi ja lukioni on ohi ja pääsen pois pikkukylästä:D Ehkäpä sitten asiat muuttuvat. Koen myös usein ikäisteni jutut hieman lapselliseksi, koska oma lapsuuteni ja nuoruuteni ovat perheongelmien vuoksi pakottaneet aikuistumaan nopeasti. Haluan kuitenkin saada pään pystyyn viime aikaisesta surusta ja yksinäisyydestä huolimatta uskoa huomiseen ja siihen että tulevaisuudessa asiat tulevat muuttumaan:) Kiitos, että kirjoitit tästä aiheesta!
Moi, kiva kun kirjoitit! Pidä oma tyylisi äläkä lähdekään mukaan lapsellisuuksiin. Mulla on käynyt hyvä tsägä ja myös lapsuudenystäväni ovat ihania tyyppejä eikä heille ole tarvinnut antaa potkuja. Mutta uusissa kuvioissa, opiskelupaikassa ja harrastusporukoissa saattaa kylkeen liimautua jotain ärsyttäviä tyyppejä. Mutta ihanaa on tosiaan se, ettei heidän kanssaan tarvitse kaveerata. Tekemisissä voi joutua olemaan mutta ystävät saa ihan oikeasti valita :) Tsemppiä aikuiselämään, muru! Kyllä se siitä!
Moi muru. jaoin tämän mun seinälle Faces ku oli tosi hyvä juttu. Rehellistä ja aitoa puhetta asioista jotka on kaikille tuttuja mutta joista ollaan liian usein hiljaa. JESH ..pidin kovasti tästä tekstistä :)
Oot nuppu <3
Mä
Kiva jos tykkäsit, tuli suoraan sydämestä :D Love uu
ihan mieletön :) nykyään tuntuu, että kaikkien pitää olla rohkeita, tuoda itseään esille, näkyä ja kuulua – ja mitä kärkkäämmin, kovemmin ja suoremmin sen sanoo, sen parempi. jos on taas vastaavasti vähänkin vetäytyvä, hitaastilämpenevä, saati ujo, on vain outo, mahdollisesti kovinkin tylsä ja mielenkiinnoton.
Ainakin netissä. Onneksi ainakin itse on oppinu sen, että ei aina tosiaan tarvitse olla äänessä ja eniten esillä, koska monesti ne, kenellä on tärkeintä sanottavaa, ei sano sitä koviten ja ensimmäisenä. Ja hei, vähän rauhallisimmista ja kilteimmistä ihmisistä niitä parhaita ystäviä monesti saa, ja jos kaikkea ei ole pakko suunapäänä heti hyökätä sanomaan, niin ihmisestä ainakin jää sellainen kuva, että sillä on ne vähän harkitummat ja aidommat mielipiteet asioista ;)
<3
Mäkin oon miettinyt, että bloggarina olisin varmasti mielenkiintoisempi jos pitäisin koko ajan jotain käsittämätöntä älämölöä yllä, provosoisin ja ärsyttäisin. Mutta oon mieluummin kiva tyyppi, johon voi luottaa kuin räiskyvä ja mielenkiintoinen, mutta en kenenkään ystävä :)
”Tulla lujaksi, mutta pysyä pehmeänä” on ollut minunkin mottoni elämässä. Kun miettii, miten haluaisi itseään kohdeltavan ja tekee niin myös toiselle, on lähellä sitä maailmaa, missä haluan elää. Se tarkoittaa myös sitä, että minua ei voi käyttää hyväksi. Kun perusluonne on kuitenkin hiljainen ja ujo, on joskus vaikea huomata toisessa ihmisessä hyväksikäyttäjän piirrettä. Koko asian voi huomata vasta jälkikäteen ja silloin vannoo itselleen, että ei enää koskaan.
Olen syntynyt sodan jälkeen ja sota-aika on lyönyt varjonsa myös minun lapsuuteeni. Luin juuri Irja Wendischin kirjan ”Me sotilaiden lapset” ja järkytyin. Aivan kuin kirjassa olisi kerrottu myös minusta. Sodan traumaattiset tapahtumat eivät unohtuneet sotilailta eivätkä heidän perheiltään, vaikka asioista vaiettiin. Suomi oli hävinnyt sodan ja kaikki ikävä yritettiin unohtaa. Uudisrakentamisen aikaan ei olisi edes ehtinyt pohtia asioita. Fyysiset vammat oli ehkä helpompi ymmärtää ja kärsiä kuin psyykkiset. Traumaattisista kokemuksista seurasi minunkin kodissani isän juopottelua, tappamisuhkauksia, ainaista levottomuutta ja pelkoa. Ei ollut traumojen käsittelyä eikä kriisipalvelua. Isäni menetti oman isänsä lapsena, sitten veljen heti sodan alussa ja kotinsa rajan taakse. Hän itse lähti sotaan heti sen alettua vapaaehtoisena 17-vuotiaana ja palveli sodan loppuun asti.
Nämä kokemukset seuraavat sitten sukupolvelta toiselle, ellei ketjua katkaista. Kun lapsuudessani ei koskaan tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtui, oli parasta olla kiltti ja tehdä kaikki niin, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Aikuisiässä sitten kiltteys seurasi minua kaikkialle ja annoin myös omille tyttärilleni saman mallin, vaikka kuinka yritin tasapainoista kasvatusta. Vasta nyt lähes kuusikymppisenä olen alkanut oivaltaa, mistä kaikki suru kumpuaa. En ole surrut lapsuuden kokemuksiani, vaan painanut ne taka-alalle ja yrittänyt olla kiltti, ahkera, nöyrä ja vahva säälimättä itseäni ja sisälläni asuvaa itkuista lasta. Toivon, että ketju ei enää jatkuisi ja lapseni pystyisivät tasapainoiseen, vahvaan, lempeään ja onnelliseen elämään. Ei toisten kustannuksella, mutta ei myöskään alistuen.
Taitoa huomata, että ei osaa pitää puoliaan, voi harjoitella eikä se tarkoita sitä, että tulisi kyyniseksi ja epäileväksi kaikkia kohtaan. Mielestäni presidentin vaalit osoittivat nyt sen, että suvaitsevaisuus ja toisten ihmisten kunnioittaminen on äärimmäisen tärkeää monelle meistä ja se menee taloudellisen kasvunkin ja kovien arvojen ohi. Miljoona suomalaista halusi presidentin, joka on arvoiltaan pehmeä, mutta silti luja ja päättäväinen. En sano, että valituksi tulleessa ei lujuutta löydy, mutta en ole aivan varma pehmeydestä.